Suunnittelin toteuttavani tänä vuonna joka kuukausi jonkun haaveen. Kun listasin haaveitani, huomasin, että olen oikeastaan hyvin tyytyväinen nainen. Löysin kevyesti vain kuusi toivetta toteutettavaksi ja niistäkin osa aika samantekeviä. Tämän vuoksi pohdin vaihtaisinko näkökulmaa asiaan. Pitäisikö minun toteuttaa (toim.huom.PITÄISIKÖ) sen sijaan asioita, jotka elämän aikana olisi koettava noin niinkuin jo yleissivistyksen kannalta? Ensimmäisenä esimerkkinä nousi viime päivien keskusteluista esille Savonlinnan Oopperajuhlat. Toisena nousi mieleeni muutama klassinen opus, jota en ole vaivautunut lukemaan. Tai politiikka tai filosofia, joista en valitettavasti ole perillä tai jo unohtanut lähes kaiken. Joko aika olisi kypsä pohdinnoille?

Minähän olen oman aikani ja vanhempien kasvatuksen tuote. Kun kasvoin epämusikaalisessa virkamiesperheessä penniä venyttäen, niin en Kaustisen kansanmusiikkijuhlia pidemmälle päässyt. Satoi vettä ja alueella oli houkuttelevasti grilli, siis se kioski, josta ennen McDonaldsia sai hamppareita. 80-luvun alun nuorena naisena suomipop edusti minulle kiehtovaa aikuisuutta, huikeita iltoja tanssilavoilla ja sille tielle jotenkin jäin. Klassinen musiikki tuo mieleeni kauneushoidot, joissa olen rentoutunut maski naamioilla ja pohtinut kosmetologin musiikkivalintaa.  Poliittiseen toimintaan olen osallistunut vain satunnaisesti ja äänestänytkin elämäni aikana enemmän ihmistä asialla kuin puoluetta.

Toisaalta olisiko se ärsyttävää jos tänä ryhtiliikkeettömänä vuonna ei olisikaan täyttä vapautta? Jos kehon täysi vapaus muuttuisikin älyn ja hengen toimintalistoiksi? Miksi ihmisen täytyy hakemalla hakea jotakin tavoitteita? Toisaalta, jos se tuo ajankulua ja sisältöä elämään, haittaakse? Jään pohtimaan asiaan.